Olen syksyn aikana lukenut useasta eri lähteestä ilmiöstä nimeltä ”quiet quitting” eli hiljainen lopetus. Nyt on ollut otollinen aika ja paikka ajatukselle siitä, miten haluamme tehdä töitä. Hämmennyin lukiessani eri näkökulmia. Termiin liittyy sellaisia positiivisia asioita, jotka meidän työyhteisössämme ovat de facto, eivätkä liity mitenkään lopettamiseen. Toisaalta hämmennyin, koska ilmiössä nähtiin myös paljon ei niin positiivisia piirteitä. Oli pakko vähän selvittää ajatuksia asiasta.
MIF:n (Management Institute of Finland MIF Oy) mukaan quiet quitting tarkoittaa ”asennetta työntekoon, jossa sielu ja tunteet eivät ole täysillä mukana. Siinä työntekijä kyllä tekee sovitut ja työnkuvaan kuuluvat asiat, mutta ei rahtuakaan enempää”. He käyttävät tästä asenteesta nimeä normipäiväily. Jotenkin ihana termi, koska se normalisoi sitä, että tehdään työnkuvaan kuuluvat tehtävät, mutta ei venytä sinne, tänne ja tuonne. Aika normaalia.
MTV3 on myös uutisoinut asiasta ja tuo esille termin niin, että se tarkoittaisi sitä, ettet tee enää yhtään mitään. Siitähän ei ole kyse. Artikkelissa mainitaan myös pelko siitä, että termin käyttäminen löisi sen käyttäjään ”töiden välttelijän” leiman. Vastaavasti toiset pitävät ilmiöksi noussutta asiaa ihan tavallisena työelämänä – normaalina.
Läikkyykö työ vapaa-ajalle?
Ilmiö voidaan nähdä negatiivisena, jos siihen liitetään pelko työntekijöiden tuottavuuden vähenemisestä. Jos töitä tehdäänkin vain työajalla ja vain se, mitä on sovittu: tuleeko vähemmän lopputuloksia? Jos työ ei olekaan intohimo, jonka eteen tehdään kaikki mahdollinen, kärsiikö organisaatio, yritys ja suomalainen liike-elämä? Lyhyellä tähtäimellä ehkä, mutta saattaa voittaa pidempinä työurina ja pienempinä sairauskustannuksina. Quiet quitting voidaan nähdä itsensä suojeluna uupumiselta ja panostuksena terveyteen ja elämänlaatuun.
Termi suomennetaan myös muotoon hiljaiset loparit eli vähitellen, lähes huomaamatta mennään kohti irtisanoutumista työstä. Voihan näinkin käydä, jos irtautuu työstä sen verran, että pystyy näkemään, mitä työltä haluaa ja mitä työ itselle tarkoittaa. Tällöin ihminen voi huomata olevansa väärässä paikassa tekemässä itselleen merkityksettömiä tehtäviä. Ja se voi olla hyvä asia. Joskus on vain otettava rohkeasti uusi suunta elämäänsä. Mutta yleisesti ottaen termillä kuitenkin tarkoitetaan sitä, että ei anneta työn läikkyä vapaa-ajalle. Asetetaan selvät rajat ja pysytään niissä.
Merkityksellistä työtä hyvällä elämän tasapainolla
Kauppalehti Faktassa (nro 9/2022) työ- ja organisaatiopsykologi Saija Mauno tarkastelee ilmiötä suomalaisen työkulttuurin näkökulmasta. Quiet quitting -ilmiö on lähtöisin Yhdysvalloista, missä työkulttuuri on kovempi kuin Suomessa. Hänen mukaansa ilmiössä on alun perin kyse siitä, että uupuneet tai tyytymättömät työntekijät eivät enää veny yli resurssiensa työssään. Vaikka suomalainen työkulttuuri on joustavampi kuin Yhdysvalloissa, osin on varmaan kyse samasta asiasta. Se, että ihmiset havahtuvat vasta uupuessaan tai ollessaan tyytymättömiä työhönsä, kuulostaa pahalta. Ihmiset voivat uupua elämässään monesta eri syystä – kaikki ei johdu työstä. Silti on pelkästään tervettä rajata työ omalle tontilleen ja jättää muille asioille riittävästi tilaa ja voimavaroja. ”Työelämässä ei haluta leipääntyä eikä uupua, vaan tehdä merkityksellistä työtä hyvällä elämän tasapainolla.” Juuri näin.
Maailman tilanne on nyt epävarma; sota, energiakriisi ja koronapandemiakin ovat jättäneet jälkensä. Nämä ja ihmisten oman elämän haasteet edesauttavat asennetta kohtuullisesta ja riittävän hyvästä elämästä. Hyvä, kohtuullinen ja merkityksellinen työelämä on osa tätä ajatusmallia.
Työssä saa ja pitääkin olla innostavia ja mukanaan vieviä juttuja, mutta ei sen tarvitse olla koko elämä. Työidentiteetti on vain osa ihmisen identiteettiä. Monille tärkeä, mutta vain osa. Iltaisin, viikonloppuna ja työstä vapaana aikoina olkoot ihmisen muut identiteetit vallalla ja ajatukset poissa työstä. Sellainen on hyvä työ.
